Vuoden häntäpää

Huomenna muuttuu tammikuuksi.

Puettuja huonekaluja

Lokakuun uin hyvin, ei ollut syviä upottavia kohtia, sai kävellä jalat koko ajan pohjaan ylettyen. Lämmintä ja hyvä hiekka. Marraskuu on liukas tumma laituri, jonka päässä on terävä kivi, vesi on täynnä kasveja ja sade tulee vinottain suoraan naamaan. En silti ala marraskiusaajaksi, vaan kirjoitan kauppalappuun toiveen: Tuijalle neilikoita.

Horrokseni on tänä vuonna epätasaista. Luultavasti en vaivu talviuneen ollenkaan, sillä tilasin jo palloja. Joulu on vähän niin ja näin, mutta kyllä sitä palloja saa aina tilata.

"Oot sitte heittäny huivin pöydälle" sanoo äiti. Harvemmin sitä on villainen liina, vaan nytpä on ja joku raja se on huivinkin koolla, tuo olisi norsullekin liian suuri. Yhdelle tuoleista olen pukenut tuon aarreliivin, joka tuli vastaani kirpputorilla. Tule vaan talvi, täällä ollaan, nastarenkaissa ja hyvin puettuna.

Maalia ja liimaa

 

 

 

 

 

 

Ensin hajosi kissa. Tuli hirveä huoli, eläinlääkärikäynnit ja jatkuva tarkkailu. Sitten tuli kiire maalata kotikoloja otuksille, liimata koristeita, harjoitella napin painamista oikealla hetkellä ja tekeytymistä pieneksi lavasteen takana. Eilen oli ensi-ilta, kaikki tuli valmiiksi ja nyt vain roudaamme, kiidämme paikasta toiseen ja esitämme valmista. Onneksi kaikki se tapahtuu aamuisin ja arkisin.

 

Koti näyttää karmealta, kukaan ei ole ehtinyt olla sen kanssa tarpeeksi. Kukkasipulit laitetaan istumaan viikonloppuna, sitten voi taas odottaa kevättä. Omenapuut pitävät kynsin ja hampain kiinni vihreistä lehdistään, orapihlaja-aidat ovat vihreitä, vastapäisen talon pihlajassa ei ole marjoja ollenkaan. Siltä näyttää ikkunasta, muutoin pihamaailman asioista ei ole mitään tietoa, on lähdettävä ulkoiluttamaan itseään.

Kuinka luet?

Haluaisin esittää teille kysymyksen, jonka muotoilisin suunnilleen näin: Kuinka luet kirjaa? Siis istutko, seisotko, makaatko, oletko jossakin jooga-asennossa, ehkä levitoit? Pidätkö kirjaa auki sormillasi vai onko sinulla jokin paino tai muu apuväline, jota siirtelet, jotta saat kätesi vapaaksi vai levitoiko kirjasikin? Onko sellaisia apuvälineitä edes olemassa? Luetko eri tavoin omaa kirjaasi, kuin kirjaston kirjaa? Poistatko paperikannet? Murustatko väliin hapankorppua? Kuuletko lukiessasi mitään ympäröivän todellisuuden ääniä vai pystytkö pysymään kuplan sisällä?

Haastoin Luovuuslabralaiseni lukemaan enemmän tänä syksynä siksi, että haluan itsekin lukea enemmän ja laajentaa lukemistoani, mutta huomaan, että lukukestävyyteni on luokkaa nolo. Ennen luin kävellessänikin, joka onnistuu pienen harjoituksen jälkeen yllättävän hyvin, mutta taidolla on taipumusta ruostua.

Käsissäni lakkaa virtaamasta veri ja olen hetken luettuani käsistäni kylmä, kuin kellari. Pää on myös hankala saada sopivaan kulmaan, tulee helposti sellainen "näpräysniska", jonka saan myös kaikesta askartelusta, ompelusta, virkkaamisesta, kaikesta sellaisesta, mistä kovasti pidän ja johon uppoudun. Olisi kiva olla jossakin pehmeällä alustalla, mutta kuitenkin niin, ettei yhden sivun jälkeen nukahda.

Onko sinulla jokin lukunurkka, jossa on maailman paras tuoli, maailman paras valo ja täydellinen pieni laskutaso teekupille? Kerro kaikki, haluan tietää. Vinkkaa, jos kirjoitat aiheesta blogiisi, tulen tiedonjanoisena varmasti katsomaan.


Terveisin nimimerkki kylmäkoura kippuraniska


Kuvissa esiintyvät teokset: Veera Salmi Kaikki kevään merkit ja Leena Krohn Salaisuuksia

Viisas ja ujo

Hei kesä minä laitan sinulle pisteen, pisaman oikeaan poskeen. Painan kovaa varmuuden vuoksi, että se tarttuu. Olit erilainen, kuin muut, enkä puhu säistä. Olit se hiljainen, joka valitsee pulpetin ikkunan vierestä ja tuijottaa kaiket päivät maisemaa. Olit se, joka peruu lähtönsä viime hetkellä, kun tarkistaa tilinsä saldon. Enkä minä vieläkään puhu säistä.

Olin hatun alla, lahkeissa ja helmoissa, olin varjossa, en muista sateisia päiviä, muistaakseni en kastellut uikkareita. Kasvatin hiuksia, en lakannut kynsiä.

Hei kesä ennen annoin sinun pujahtaa nopeasti, kuin ongittu ahven, jonka on saatava elää, liukkaasti kämmenten välistä koskettamatta piikkievää. Nyt pidin sinusta kiinni terävin hampain lempeästi leuat lukossa hymyillen. Olit tiukkaan kudottua puuvillaa, joka pingotettuna soi, kuin rumpu. Sinusta valo pääsi läpi, valaisi muttei polttanut. Roikuin hulpioreunassa ja pyysin "keitettäisiin vielä yhdet kahvit?"

Tietenkin lähdit yöllä, sillä ujot vihaavat eteisten sanoja. Aamulla tuntuu, että täällä on joku uusi, joka osoittaa sukkia, taskulamppua ja valokatkaisijaa, ei se kyllä yhtään haittaa.
Hei sitten kesä viisas ja ujo.

Jätti

 

 

 

Unikko odotutti pitkään. Piteli pienen kananmunan kokoista nuppuaan vain vähän raollaan, kiusasi tahallaan. Pelkäsin kovasti, että ei se ehdi kukkia, ei se avaa kuitenkaan ja sitten ilmeisesti jonakin aamuyön hetkenä se oli repinyt kapalonsa ja päättänyt, että keittolautasen kokoisella kukalla kukitaan tässä nyt, tulkaa vaan taivastelemaan. Ja niinhän me teimme. Kuvasimme, puhuimme sille mukavia ja kehuimme minkä kerkesimme. Luulin, että autot hidastavat tiellä sen kohdalla ja pysähtyvät ottamaan itsestään kuvia jättimäisen unikon kanssa, erikoinen on hämäläinen luonteenlaatu, niin kun ei käynyt kertaakaan.

 

Muutakin on ollut ja on vielä tulossa, joillekin sopii aikaisen aamun maaginen valo, joillekin päivän kirkas, joitakin on niin vaikea kuvata missään valossa. Viimeisessä kuvassa näkee kuinka lähellä tietä asumme, katulamppu näkyy kukkakepin takana, jos kuvittelee on malva katulamppuakin korkeampi.

 

 



Ulkotila

Yksi kuivui, yksi mätäni, yksi nakerrettiin, yksi on marjaton, yhteen ei tule hedelmää. On kosteaa, on kuivaa. On tuulista, on pilvistä, on ukkosta, on väärä maa ja huono lannoitus. Minä tapaan sanoa huonekasveista ainakin, että kyllä ne itse kertovat haluavatko ne asua siellä mihin ne kaupasta kannetaan. Niin se on pihallakin, kun ei kaikelle vaan voi mitään, eikä aina jaksakaan voida.

Salkoruusu kukkii, sen lehdet ovat joutuneet tuholaisarmeijan hyökkäyksen kohteeksi, kukat eivät tunnu välittävän. Mitä tekee ihminen, ottaa valokuvan, kirjoittaa blogiinsa, ei hän ei lähde torjuntapuuhiin juosten. Jouluruusukin kukki muutama viikko sitten, nauroimme sen ajoitukselle, mutta se olikin tämän vuoden taimi, joilla ei koskaan ole almanakka kädessä. Kosmoksiin hyökkäsi toisenlainen riiviö, joku seitinkutoja ja ne kun ovat olleet sellaisia pakkasiin asti varmoja, luottokasvejani, jotka pitävät minusta ja minä niistä. Pömpeliin viskatut siemenet ovat tuottaneet komeaklarkiaa oikein kunnon puskan, erikoinen kasvi, mutta aika hieno.

Tänään kukkansa on avannut uuden penkin jättimäinen unikko, joka luultavasti vaatii ihan oman päivityksen mikäli jaksaa pidellä terälehtiään iltaan saakka.

Muutoin ulkona on tänä kesänä rakennettu (minä en ole) ja joskus harvoin olen kiikkunut tuossa unelmakiikussani kuistilla. Rakennus on edelleen kesken, sillä joinakin päivinä on pitänyt tehdä jotakin muutakin, kuin naputtaa. Tämän hetken haaveet ovat luettelomuotoisia ja ne muodostuvat sipulikukista ja keväästä, joka on täynnä tulppaaneita ja ensi kesästä, jolloin kahlataan laukkaviidakossa.

Kätketty

Iltaisin olemme lähteneet kätköilemään, että seikkailuntarve tulee ravituksi. Aarteita on löytynyt. Mikä sopivan nörtti ja outo harrastus, eikä kukaan ollut kertonut siitä meille aiemmin.

Viimeisenä aukiolopäivänä vein äitini ja Puukengän Pyhäniemeen. Törmäsimme taasen Lotta Mattilan eläimiin, tämä alkaa olla jo aika mielenkiintoista, kohta ne varmaan tulevat ovellekin. Pidin seuraavista: Malena Granqvistin valtavat jänikset ja papanavuoret, Lasse Ursinin huikeat sateenvarjot, Lotta Mattilan Hyvät Herrat, Aino Louhi, Pekka Jylhä, Vappu Rossi ja Renata Jakowleff. En pitänyt teosten epäjohdonmukaisesta numeroinnista.

Toiseen blogiin  jo kirjoitinkin matkastamme Tampereelle, joka oli tämän kesän ainoa pidempi retki, sen jälkeen tuli armoton pujonuha, joka laittoi kulkemaan talouspaperirulla kainalossa. Kuka on keksinyt sellaisen kasvin! Nyt jo vähän helpottaa. Onneksi tapasimme Tampereella ihanan Ilonan, sitä kukkaistyttöä kun on ajoittain ihan oikea ikävä, nyt jaksan taas odottaa seuraavaa kertaa jäisellä kahvilla tietenkin Runossa.

Minä en vielä hautaa kesää, kuten blogeissa nyt jo kovasti tehdään, toivon vielä retkiä, kätköjä ja nuhatonta aikaa!

Asioiden keskeneräisyys

Kesken:
Riina Katajavuoren Lahjat,
Veera Salmen Puluboin ja Ponin loisketiivis kirja,
Mirkka Rekolan Tuoreessa muistissa kevät,
työhuoneen uudelleenjärjestely,
ulkona pullopenkki.

Suosittelen:
Alabama Shakes musiikkiyhtyettä.
Ahomansikoita, eli mettämansikoita ja
marjasinikuusaman marjoja.
Kirjaston poistomyynnistä ostettujen kirjojen paperikansien poistamista, jolloin inhottava kontaktimuovikin lähtee irti. Piilossa on kauniita kirjankansia.

Keinonkeksijän omakuva

Uula Elvar Keinonkeksijä heinäkuussa 2015.

Maisemat

Kartoitamme lintujen höyhenpeitteitä. Pitäisi rakentaa käki, tikka ja yöhaikara. Pohdimme syödessä, autossa, saunassa, aamulla, illalla ja keskellä päivää miltä kaikki näyttää, miltä pitäisi kaiken kuulostaa, miten kukakin puhuu. Meillä on siis projekti, joka luultavasti tietää taas yhtä blogia lisää ja paljon tunteja autossa. Yritämme selvitä yhteistyöstä hengissä.

Kotona sisällä tuntuu kesältä, pöydän ääressä varsinkin. Pikkukukkakimput vaihtuvat säännöllisesti ja minikokoisille pulloille ja maljakoille on jatkuvaa käyttöä. Pöytään on laitettu liian pieni Fujiwo Ishimoton Maisema, josta emme saa tarpeeksemme, miten joku niin 80-lukulainen kuosi voi näyttää niin hyvältä. Puuväriviivoja ja lempivärejä.

Ikkunasta näkyvät kukkivat jasmikkeen korkeimmat oksat ja silloin tällöin puskaan pujahtava kulkurikissa. Naapurustossa on käynyt ryöväreitä öisin, ovat vieneet enemmän, kuin pipperkakun sirkaman. Olemme virittäneet lukkoja ja kettinkejä.

Yksi ja toinen

Jalat kylminä villasukista, jotka lämmittävät vain talvella. Toinen ahertaa muurahaisena ulkona, eikä tiedä minun palelemisestani kuin illalla, kun jäinen jalkapohja potkii peittoa paremmaksi. Sitä toista vaivaa suuruudenhulluus ja sen perässä jälkiviisaus.

On ilmeisesti perinteikästä, että tietotekniset laitteistot hajoavat tässä talossa kesäisin, ilman ukkosta, ilman sen suurempaa syytä. Tänä kesänä oli konevanhukseni vuoro. Mitään suurta tuhoa ei tapahtunut, kuvat ovat tallessa, muutkin tiedostot, mutta siinä meni itsenäisen aikuisen elämäni kumppani, raksuttava toveri, jolla olen kirjoittanut lähes kaiken kirjoittamani. Nyt kun olisi vielä ollut ihan oikeaakin tarvetta näppäimistölle ja tekstiä ymmärtävälle ohjelmalle ja hitusen kiire.

Onneksi sain lainaan tämmöisen ihan uuden ja kiiltävän, jonka kirjainten alla ei ole vielä karvaista kerrosta, eikä ruutu ole pölyinen. Voin rauhassa säikähdellä kehittynyttä tekniikkaa.

Loppuun kasvillisuustiedote: meillä on yhdessä omenapuussa kukkia ja vieressä raakileita. Heinäkuussa. Mielestäni tavatonta tai sitten en vain ole huomannut aiempina vuosina.

Pitkäkorvat, talviturkit ja kesävieraat

Kesä. Tapasin pitkäkorvan, se ei ollut rusakko, vaan oikea pupu. Lähdin seuraamaan sitä, tajusin, tästä olen lukenut, että joku mimmi lähtee jänön perään. Käännyin takaisin.

Katsoin, kun paksu talviturkki uitettiin ja se liukeni veteen, se ei vielä ollut omani. Istuin hiekalla neulovan naisen kanssa, oli siihen kohtaan heinäkuuta paras perjantai. Hyviä tyyppejä, uusia lempinimiä, hyvää ruokaa ja oikea kesäilta, ei kiire mihinkään. Ottivat kyytiinsä viidakon ja suuntasivat kotiinsa kultaiset kivet katolla.

Tuli lauantai, lähdettiin autolla. Näyttely, vanhoja kirjoja ja jestas mikä puutarha. Niitä unikoita vaikka kuinka, kaikki maailman puut ja kuumuuttaan valittava kissa. On onni, että voi vierailla oikeissa puutarhoissa, kun arkisen oven toisella puolen on vielä piha ja puutarhaan on matkaa monta vuotta.

Kesäkiasma tuo kesän

Kävimme lauantaina pystyttämässä omat teoksemme Kesäkiasmaan. Viime vuonna olimme mukana ensimmäistä kertaa, siitä voi lukea täältä. Tänä vuonna vein näyttelyyn työni Ei monstereita, ei pahoja unia. Kasasin sen hienon vanhan ruokapöydän päälle, aivan erilaiseksi, kuin se oli näyteikkunassa syyskuussa.

Mikäli tykkäät sopivan mutkikkaista maalaisteistä, laita kulkuneuvosi nenä kohti osoitetta Ylänteentie 219, 16900 Lammi. Siellä sinua odottaa takuulla erilainen kesänäyttely ja mahtava Koiviston harmaa torppa ja sen pihapiiri kasveineen.

Avajaiset on nyt vietetty ja kesänäyttely on auki 19.7.2015 asti joka päivä klo 12-18.

Tarina vailla loppua

Muistatteko kun kesällä 2013 kerroin tilkkupeitosta, josta piti tulla suuren sängyn kokoinen, kerroin kirjovani peittoon runoja ja lauluja ja varmaan puheissa vilahti myös jokin 3D-kuvakertomus. Valmista piti tulla jo ennen saman vuoden joulua.

Käsitöilläni on kaksi toteutustapaa, toinen on se, että teen sen hurjaa vauhtia valmiiksi saman tien ja toinen on se, että projekti siirtyy keskeneräisten loputtomaan kirjastoon, josta harvemmin yksikään palaa takaisin työn alle. Ne ikäänkuin putoavat kielekkeeltä unohduksen rotkoon ja mätänevät sinne. Niin kävi sille huippuhienolle tohkeissaan väsätylle tilkkupeitollekin, se siirtyi vinttiin kaikki tilkut kyllä ommeltuina yhteen ja vanukin ostettuna.

Kevään tullen huomasin taas suunnittelevani uutta tilkkupeittoa, sellaista pienempää, kissalle sopivaa. Muistin vanhan peiton ja valmiina olevan vanun. Kaivoin molemmat vintistä ja huokailin, en enää tykännyt väreistä, jotka olin peittoon valinnut, siinä oli muutamia ihan hirveitä tilkkuja ja rumia virheitä, jotka käsitöitä tekevät ystäväni varmasti huomaisivat. Mutta silti päätin, että joskus joku täytyy tehdä loppuun, että voi aloittaa uuden. En millään keksinyt niin suurelle peitolle taustakangasta, joten päätin pienentää peiton puoleen ja taittaa sen kahtia. Laitoin vanun väliin ja ryhdyin villisti tikkaamaan sitä käsin kaiken värisillä langoilla.

Nyt olen istunut peitto sylissä päivittäin ja tikannut helmi -ja kirjontalangoilla. Käsin tikkaaminen on kyllä kivaa. Ainakin tiedän mitä teen seuraavassa peitossa toisella tavalla. Kaiken, paitsi sen käsin tikkaamisen.

Kuvaselitykset:

Kuvassa 1 musta kissa on yllättävän rohkealla tuulella ja seikkailee alakerran salongissa, tämä on hyvin epätyypillistä toimintaa. Sain kuvattua myös videon, jossa hän tutkii maailmaa pöydällä.

Kuvassa 2 Uula on aivan tavallisella tuulella. Peitto on sopivan lämmin ja ihmisen rapsuttava käsi sopivan lähellä, vielä en ole onnistunut tökkäämään kissaa neulalla, vaikka melkoiseen vaaratilanteeseen hän itsensä asettaakin.

Kuvissa 3 ja 4 on hoitokissamme, joka laittoi koko pienellä olemuksellaan kissalaumamme uuteen järjestykseen parin päivän aikana. Sen jälkeen on ollut rauhallista. Peitto oli myös lainakissan mieleen.