keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Mitä tehdä puhelinkuville?








Kun tilasin kotikuvakirjan, silmiini pisti vihkonen, jota halusin testata. Se ei ollut ihan älyttömän kallis ja näytti kivalta. Siitä lähtien, kun olen kuvannut puhelimellakin olen miettinyt, mitä niille kuville tapahtuu, teettäminen paperikuviksi tuntuu jostain syystä hölmöltä. Viime viikolla tilattu retrokuvakirja (inhoan retro-sanaa) tuli postilaatikkoon ja olin iloisen yllättynyt, kuinka hyvälaatuisia kuvat olivat ja kuinka hauska kokonaisuudesta tuli, vahingossa kertomus joulusta vappuun.

Paperi on mukavan karheaa mattapaperia ja tämä tosiaan on tavallisen ruutuvihkon kokoa. Jos matkustaisin tekisin tämmöisen matkaseuralleni muistoksi, jos keräisin sieniä, tekisin sienikirjan itselleni. 

Tämän kuvakirjan kohdalla sivumäärä on vakio ja asettelumalleja sivuille on vähemmän, kuin muissa malleissa, mutta se ei oikeastaan haitannut. Tekstiäkin toki saa mukaan, minä en sitä kirjoittanut, kun ajatuksena oli vain koota kuvia kansiin ilman sen suurempaa teemaa ja selittelyä. Paperi tuntuu sellaiselta, että kynälläkin siihen voisi kirjoittaa jos haluaisi.

Tilasin kirjan siis Photoboxista, tämä ei ollut mainos, vaan ihan puhdas suositus kokemukseeni perustuen. Laita Instagram-kuvat ja muut puhelinkuvat talteen tai tee kaverille kiva lahja tai lapselle kuvakirja.

Oletko testannut puhelinkuvien tekemistä kuvatuotteiksi? Souvenirs-blogissa oli ainakin Printic-palvelusta juttua marraskuussa, oletko testannut sitä?

tiistai 13. toukokuuta 2014

Kuulua joukkoon

































Kun Maijja heitti haasteen, jossa suositeltiin viittä asiaa, luin innokkaasti myös muiden haastettujen suosituksia. Tajusin, että ne blogit, jotka Maijja oli aluksi haastanut ovatkin samaa, samaa sukua, samaa genreä ja sain saapasjalan salongille oman lajin.

Vaikka olen pyristellyt aina vastavirtaan ja halunnut olla erilainen nuori, koen kuitenkin tärkeäksi, että jossakin on joku huone, jossa on samansukuisia, niitä jotka eivät pidä hölmönä kuvaa minusta lautaspino käsissäni tai huokaile ääneen viidennentoista peräkkäisen kissa-aiheisen merkinnän jälkeen. Ne samanlaiset ovat kukin erilaisia, mutta niillä on tutkiva luonne, sellainen ilmaa nuuskuttava kiinnostunut katsomaan kiikareilla tai suurennuslasin läpi. Niillä on taju siitä omasta taiteesta, joka elää täällä blogilokeroissa, jota jokaisen lokeron taiteilija luo. Se taide kenties joissakin tapauksissa on tunnistettavaa tai sitten sen piirre on yllätyksellisyys.

Olin valokuvauskoulun jälkeen jumissa kauan. Ajattelin, että se kuva, jota pidän kauniina on väärä. Tiesin, että siksi juuri minusta ei koskaan tule oikeaa valokuvaajaa, sillä en taivu sellaiseen ajatteluun, jossa kuvassa on jokin totuus tai, että kuvasta tehdään väkisin muovia, muokkaamalla siitä toinen. Minun kaunis kuvani on ollut kotona maton rutussa, kotialbumissa tai pöydällä astian muodossa. Siinä kuvassa on joskus ihminen, joskus esine, ehkä maisema, joskus jotain muuta. Sen kuvan ei tarvitse olla kenenkään kuuluisan ottama, sen ei tarvitse voittaa kilpailuja, eikä sen tarvitse olla kiiltävä vedos ilman sormenjälkiä. Tämän tajuamisessa ja sen hyväksymisessä meni kauan.

En lue yhtään ruokablogia, enkä muotiblogia.Välillä yritän, mutta sitten en taas ymmärrä mitään ja palaan näiden omieni pariin. Puukenkä ja Räsymatto-blogi on ollut hyvä toinen työpiste, siellä on jokin raami jonka rajat tietää, siellä puhutaan kodista ja elämästä talossa, muut asiat jäävät tänne.

Sisarbloggaajia minulla on ollut alusta lähtien, niitä joiden kanssa blogi on vuoropuhelua sopimatta siitä etukäteen, niitä jotka tuntuvat ystäviltä jo ennen, kuin niitä tapaa ja tavatessa varsinkin. Ja kuinka mukavaa onkaan löytää lisää uusia blogeja, jotka sopivat omaan blogisuvun haaraan. Sanaa tai nimeä en sille oivallukselleni tiedä, mutta tärkeäksi koen, että

saan kuulua joukkoon.

Mitä sinä ajattelet lajeista, suvuista, lajityypeistä, roduista, joukoista, genreistä, lokeroista, tyyleistä, tavoista, miksi niitä nyt haluaakaan kutsua?





maanantai 5. toukokuuta 2014

Yllätyseläimet


































Vappuaattona sain hevosen kaupasta tuliaisiksi, yllätyin, koska olin sanonut, että olen jo iso, enkä tarvitse vappupalloa. Yllätysmies ei kuitenkaan koskaan jätä yllättämättä.

Vappupäivänä oli yllätysherkkujen päivä, ei hulinointia, mutta sopiva sokerihumala ja mukavat vieraat Serkku I ja Erakkomartta maan korvesta.

Perjantaina kissat ymmärsivät, etteivät ehkä olekaan maailman ainoita eläimiä, kun Voimariina, nakkikoirien kuningatar asteli sisään. Ensin toki kivuttuaan ihan itse jyrkät portaat, se on saavutus, kun on niin lyhyet jalat. Järkytyksestä on jo toivuttu ja Uulan mielestä nelijalkainen nakki ei ollutkaan niin pelottava, tyttökissat pysyttelivät visusti uunin päällä ja katselivat epäillen tapahtumia.

Voimis ei kuitenkaan matkannut tänne yksin, vaan samaa matkaa tulivat pienin A ja hänen vanhempansa. Meillä oli erityisen mukava päivä, ei mitään ihmeellistä, mutta siinä se päivä kuitenkin meni, syödessä hyvin, jutellessa ja kylmästä säästä huolimatta käveltiin vähän pihallakin.

Pihalle se aiemmin mainitsemani yllätysmies oli piilottanut yllätyssorsan, joka oli muuttanut värinsä sopivaksi meille. Kohta pihallakin on samanlainen eläinkattaus, kun täällä sisälläkin, omenapuussa sirkuttavat Ikean aurinkokennolinnut ja toisessa omenapuussa istuu valevaris.

Millaista vappua sinä vietit?