perjantai 28. elokuuta 2015

Jätti



 
 
 
Unikko odotutti pitkään. Piteli pienen kananmunan kokoista nuppuaan vain vähän raollaan, kiusasi tahallaan. Pelkäsin kovasti, että ei se ehdi kukkia, ei se avaa kuitenkaan ja sitten ilmeisesti jonakin aamuyön hetkenä se oli repinyt kapalonsa ja päättänyt, että keittolautasen kokoisella kukalla kukitaan tässä nyt, tulkaa vaan taivastelemaan. Ja niinhän me teimme. Kuvasimme, puhuimme sille mukavia ja kehuimme minkä kerkesimme. Luulin, että autot hidastavat tiellä sen kohdalla ja pysähtyvät ottamaan itsestään kuvia jättimäisen unikon kanssa, erikoinen on hämäläinen luonteenlaatu, niin kun ei käynyt kertaakaan.
 
Muutakin on ollut ja on vielä tulossa, joillekin sopii aikaisen aamun maaginen valo, joillekin päivän kirkas, joitakin on niin vaikea kuvata missään valossa. Viimeisessä kuvassa näkee kuinka lähellä tietä asumme, katulamppu näkyy kukkakepin takana, jos kuvittelee on malva katulamppuakin korkeampi.
 
 


torstai 20. elokuuta 2015

Ulkotila




































Yksi kuivui, yksi mätäni, yksi nakerrettiin, yksi on marjaton, yhteen ei tule hedelmää. On kosteaa, on kuivaa. On tuulista, on pilvistä, on ukkosta, on väärä maa ja huono lannoitus. Minä tapaan sanoa huonekasveista ainakin, että kyllä ne itse kertovat haluavatko ne asua siellä mihin ne kaupasta kannetaan. Niin se on pihallakin, kun ei kaikelle vaan voi mitään, eikä aina jaksakaan voida.

Salkoruusu kukkii, sen lehdet ovat joutuneet tuholaisarmeijan hyökkäyksen kohteeksi, kukat eivät tunnu välittävän. Mitä tekee ihminen, ottaa valokuvan, kirjoittaa blogiinsa, ei hän ei lähde torjuntapuuhiin juosten. Jouluruusukin kukki muutama viikko sitten, nauroimme sen ajoitukselle, mutta se olikin tämän vuoden taimi, joilla ei koskaan ole almanakka kädessä. Kosmoksiin hyökkäsi toisenlainen riiviö, joku seitinkutoja ja ne kun ovat olleet sellaisia pakkasiin asti varmoja, luottokasvejani, jotka pitävät minusta ja minä niistä. Pömpeliin viskatut siemenet ovat tuottaneet komeaklarkiaa oikein kunnon puskan, erikoinen kasvi, mutta aika hieno.

Tänään kukkansa on avannut uuden penkin jättimäinen unikko, joka luultavasti vaatii ihan oman päivityksen mikäli jaksaa pidellä terälehtiään iltaan saakka.

Muutoin ulkona on tänä kesänä rakennettu (minä en ole) ja joskus harvoin olen kiikkunut tuossa unelmakiikussani kuistilla. Rakennus on edelleen kesken, sillä joinakin päivinä on pitänyt tehdä jotakin muutakin, kuin naputtaa. Tämän hetken haaveet ovat luettelomuotoisia ja ne muodostuvat sipulikukista ja keväästä, joka on täynnä tulppaaneita ja ensi kesästä, jolloin kahlataan laukkaviidakossa.

sunnuntai 9. elokuuta 2015

Kätketty

































Iltaisin olemme lähteneet kätköilemään, että seikkailuntarve tulee ravituksi. Aarteita on löytynyt. Mikä sopivan nörtti ja outo harrastus, eikä kukaan ollut kertonut siitä meille aiemmin.

Viimeisenä aukiolopäivänä vein äitini ja Puukengän Pyhäniemeen. Törmäsimme taasen Lotta Mattilan eläimiin, tämä alkaa olla jo aika mielenkiintoista, kohta ne varmaan tulevat ovellekin. Pidin seuraavista: Malena Granqvistin valtavat jänikset ja papanavuoret, Lasse Ursinin huikeat sateenvarjot, Lotta Mattilan Hyvät Herrat, Aino Louhi, Pekka Jylhä, Vappu Rossi ja Renata Jakowleff. En pitänyt teosten epäjohdonmukaisesta numeroinnista.

Toiseen blogiin  jo kirjoitinkin matkastamme Tampereelle, joka oli tämän kesän ainoa pidempi retki, sen jälkeen tuli armoton pujonuha, joka laittoi kulkemaan talouspaperirulla kainalossa. Kuka on keksinyt sellaisen kasvin! Nyt jo vähän helpottaa. Onneksi tapasimme Tampereella ihanan Ilonan, sitä kukkaistyttöä kun on ajoittain ihan oikea ikävä, nyt jaksan taas odottaa seuraavaa kertaa jäisellä kahvilla tietenkin Runossa.

Minä en vielä hautaa kesää, kuten blogeissa nyt jo kovasti tehdään, toivon vielä retkiä, kätköjä ja nuhatonta aikaa!

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Asioiden keskeneräisyys


































Kesken:
Riina Katajavuoren Lahjat,
Veera Salmen Puluboin ja Ponin loisketiivis kirja,
Mirkka Rekolan Tuoreessa muistissa kevät,
työhuoneen uudelleenjärjestely,
ulkona pullopenkki.

Suosittelen:
Alabama Shakes musiikkiyhtyettä.
Ahomansikoita, eli mettämansikoita ja
marjasinikuusaman marjoja.
Kirjaston poistomyynnistä ostettujen kirjojen paperikansien poistamista, jolloin inhottava kontaktimuovikin lähtee irti. Piilossa on kauniita kirjankansia.

Keinonkeksijän omakuva
































Uula Elvar Keinonkeksijä heinäkuussa 2015.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Maisemat































Kartoitamme lintujen höyhenpeitteitä. Pitäisi rakentaa käki, tikka ja yöhaikara. Pohdimme syödessä, autossa, saunassa, aamulla, illalla ja keskellä päivää miltä kaikki näyttää, miltä pitäisi kaiken kuulostaa, miten kukakin puhuu. Meillä on siis projekti, joka luultavasti tietää taas yhtä blogia lisää ja paljon tunteja autossa. Yritämme selvitä yhteistyöstä hengissä.

Kotona sisällä tuntuu kesältä, pöydän ääressä varsinkin. Pikkukukkakimput vaihtuvat säännöllisesti ja minikokoisille pulloille ja maljakoille on jatkuvaa käyttöä. Pöytään on laitettu liian pieni Fujiwo Ishimoton Maisema, josta emme saa tarpeeksemme, miten joku niin 80-lukulainen kuosi voi näyttää niin hyvältä. Puuväriviivoja ja lempivärejä.

Ikkunasta näkyvät kukkivat jasmikkeen korkeimmat oksat ja silloin tällöin puskaan pujahtava kulkurikissa. Naapurustossa on käynyt ryöväreitä öisin, ovat vieneet enemmän, kuin pipperkakun sirkaman. Olemme virittäneet lukkoja ja kettinkejä.

Yksi ja toinen
































Jalat kylminä villasukista, jotka lämmittävät vain talvella. Toinen ahertaa muurahaisena ulkona, eikä tiedä minun palelemisestani kuin illalla, kun jäinen jalkapohja potkii peittoa paremmaksi. Sitä toista vaivaa suuruudenhulluus ja sen perässä jälkiviisaus.

On ilmeisesti perinteikästä, että tietotekniset laitteistot hajoavat tässä talossa kesäisin, ilman ukkosta, ilman sen suurempaa syytä. Tänä kesänä oli konevanhukseni vuoro. Mitään suurta tuhoa ei tapahtunut, kuvat ovat tallessa, muutkin tiedostot, mutta siinä meni itsenäisen aikuisen elämäni kumppani, raksuttava toveri, jolla olen kirjoittanut lähes kaiken kirjoittamani. Nyt kun olisi vielä ollut ihan oikeaakin tarvetta näppäimistölle ja tekstiä ymmärtävälle ohjelmalle ja hitusen kiire.

Onneksi sain lainaan tämmöisen ihan uuden ja kiiltävän, jonka kirjainten alla ei ole vielä karvaista kerrosta, eikä ruutu ole pölyinen. Voin rauhassa säikähdellä kehittynyttä tekniikkaa.

Loppuun kasvillisuustiedote: meillä on yhdessä omenapuussa kukkia ja vieressä raakileita. Heinäkuussa. Mielestäni tavatonta tai sitten en vain ole huomannut aiempina vuosina.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Pitkäkorvat, talviturkit ja kesävieraat















































Kesä. Tapasin pitkäkorvan, se ei ollut rusakko, vaan oikea pupu. Lähdin seuraamaan sitä, tajusin, tästä olen lukenut, että joku mimmi lähtee jänön perään. Käännyin takaisin.

Katsoin, kun paksu talviturkki uitettiin ja se liukeni veteen, se ei vielä ollut omani. Istuin hiekalla neulovan naisen kanssa, oli siihen kohtaan heinäkuuta paras perjantai. Hyviä tyyppejä, uusia lempinimiä, hyvää ruokaa ja oikea kesäilta, ei kiire mihinkään. Ottivat kyytiinsä viidakon ja suuntasivat kotiinsa kultaiset kivet katolla.

Tuli lauantai, lähdettiin autolla. Näyttely, vanhoja kirjoja ja jestas mikä puutarha. Niitä unikoita vaikka kuinka, kaikki maailman puut ja kuumuuttaan valittava kissa. On onni, että voi vierailla oikeissa puutarhoissa, kun arkisen oven toisella puolen on vielä piha ja puutarhaan on matkaa monta vuotta.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Kesäkiasma tuo kesän














Kävimme lauantaina pystyttämässä omat teoksemme Kesäkiasmaan. Viime vuonna olimme mukana ensimmäistä kertaa, siitä voi lukea täältä. Tänä vuonna vein näyttelyyn työni Ei monstereita, ei pahoja unia. Kasasin sen hienon vanhan ruokapöydän päälle, aivan erilaiseksi, kuin se oli näyteikkunassa syyskuussa.

Mikäli tykkäät sopivan mutkikkaista maalaisteistä, laita kulkuneuvosi nenä kohti osoitetta Ylänteentie 219, 16900 Lammi. Siellä sinua odottaa takuulla erilainen kesänäyttely ja mahtava Koiviston harmaa torppa ja sen pihapiiri kasveineen.

Avajaiset on nyt vietetty ja kesänäyttely on auki 19.7.2015 asti joka päivä klo 12-18.

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Tarina vailla loppua








Muistatteko kun kesällä 2013 kerroin tilkkupeitosta, josta piti tulla suuren sängyn kokoinen, kerroin kirjovani peittoon runoja ja lauluja ja varmaan puheissa vilahti myös jokin 3D-kuvakertomus. Valmista piti tulla jo ennen saman vuoden joulua.

Käsitöilläni on kaksi toteutustapaa, toinen on se, että teen sen hurjaa vauhtia valmiiksi saman tien ja toinen on se, että projekti siirtyy keskeneräisten loputtomaan kirjastoon, josta harvemmin yksikään palaa takaisin työn alle. Ne ikäänkuin putoavat kielekkeeltä unohduksen rotkoon ja mätänevät sinne. Niin kävi sille huippuhienolle tohkeissaan väsätylle tilkkupeitollekin, se siirtyi vinttiin kaikki tilkut kyllä ommeltuina yhteen ja vanukin ostettuna.

Kevään tullen huomasin taas suunnittelevani uutta tilkkupeittoa, sellaista pienempää, kissalle sopivaa. Muistin vanhan peiton ja valmiina olevan vanun. Kaivoin molemmat vintistä ja huokailin, en enää tykännyt väreistä, jotka olin peittoon valinnut, siinä oli muutamia ihan hirveitä tilkkuja ja rumia virheitä, jotka käsitöitä tekevät ystäväni varmasti huomaisivat. Mutta silti päätin, että joskus joku täytyy tehdä loppuun, että voi aloittaa uuden. En millään keksinyt niin suurelle peitolle taustakangasta, joten päätin pienentää peiton puoleen ja taittaa sen kahtia. Laitoin vanun väliin ja ryhdyin villisti tikkaamaan sitä käsin kaiken värisillä langoilla.

Nyt olen istunut peitto sylissä päivittäin ja tikannut helmi -ja kirjontalangoilla. Käsin tikkaaminen on kyllä kivaa. Ainakin tiedän mitä teen seuraavassa peitossa toisella tavalla. Kaiken, paitsi sen käsin tikkaamisen.

Kuvaselitykset:
Kuvassa 1 musta kissa on yllättävän rohkealla tuulella ja seikkailee alakerran salongissa, tämä on hyvin epätyypillistä toimintaa. Sain kuvattua myös videon, jossa hän tutkii maailmaa pöydällä.

Kuvassa 2 Uula on aivan tavallisella tuulella. Peitto on sopivan lämmin ja ihmisen rapsuttava käsi sopivan lähellä, vielä en ole onnistunut tökkäämään kissaa neulalla, vaikka melkoiseen vaaratilanteeseen hän itsensä asettaakin.

Kuvissa 3 ja 4 on hoitokissamme, joka laittoi koko pienellä olemuksellaan kissalaumamme uuteen järjestykseen parin päivän aikana. Sen jälkeen on ollut rauhallista. Peitto oli myös lainakissan mieleen.










torstai 25. kesäkuuta 2015

Omia jälkiä







































Kun on jotakin oikein pitkään hautonut ja kun sen sitten rääkäisee kovalla äänellä ilmoille huomaa, että suunsa olisi kannattanut avata jo aiemmin, eihän ne ihmiset niin pahoja olekaan.

Kerroin viime marraskuussa jännittävästä ihmiskokeesta. Nyt jännittävällä ihmiskokeella on oma blogi, josta voi onkia lisätietoa ja kummastella sinne ilmestyviä juttuja. Blogia en suinkaan tee yksin, vaan taiteellisen parveni kanssa yhdessä.

Olen iloinen niin monesta asiasta, mutta esimerkiksi siitä, ettei labra jäänyt yritelmäksi vaan ihan oikeasti kehittyi poikaseksi ja kasvaa sopivan verran suuremmaksi ja siitä kaikesta vastaan minä itse. Tämä ensimmäisen ihmiskokeen avulla tehty kivijalan rakentaminen on hyvässä vauhdissa ja sitä vasten on tukeva seistä.

Unissa


























































Lempikukkaa on niin vaikea päättää, kun niitä on niin monta, mutta tähän aikaan vuodesta voisin sanoa unikko. Ainoa ongelma on se, että haluni täyttää piha unikoin ja opastaa ihmisiä unikkopuutarhaa kohti tyssää siihen, etteivät ne halua kukkia täällä, karvaisia lehtiään kyllä tekevät, siis unikot, eivät ihmiset.

Keväällä ajattelin, ettei tarvitse kylvää uusia unikonsiemeniä, kun edellisenä kesänä ne varmasti ovat viskelleet siemeniään sopivasti joka paikkaan, tuloksena yksi kukkiva punainen ja uudessa penkissä taimena tänä keväänä ostettu keltainen, toisin sanoen hillitty kukkaloisto.

En silti masennu, tiedän jo valmiiksi tämän lähestymistavan kasveja kohtaan olevan väärä, sillä ymmärtääkseni suorittamani intensiivinen tuijottelu, ei ole se mitä kasvit eniten tarvitsevat, vaan ehkäpä jonkinlaista käsityövoimaa ja aikaa. Kellonkatselu ja kalenteriin viittaaminen tuskin auttavat mitään, jokainen vuosi on kuitenkin erilainen.