torstai 17. heinäkuuta 2014

10 kuvaa keskiviikolta







































































































































1. Seinälle lennähti lehtiteline, nyt voin nostaa irtonumerot pois kahvikupin alta.

2. Ystäväni antoi tonkia kirppikselle meneviä tavaroitaan, otin sieltä Olga-Oravan ja jalkapuoli hevosen. Olga pääsi huvipuiston uusimpaan laitteeseen: sokerikkoon.

3. Jos pöydästä on ollut iloa, niin on kyllä kirjahyllystäkin, milloin sen päällä on kissa, milloin kasa muistiinpanoja. Ja tuo kultainen alakulmassa on mopon satula, muinaislöytö tunkiosta, joka sai uuden arvon muututtuaan kultaiseksi.

4. Ostin sisustusliikkeen loppuunmyynnistä talovalon, josta olin haaveillut pitkään, teimme siitä pöytälamppuversion, tai siis N teki laittamalla siihen katkaisijan ja pistokkeen. Minulla on kyllä muutama ajatus talon asukkaista, mutta antaa sen olla vähän aikaa tyhjillään ja ajatuksen kypsyä.

5. Laitoin yöpöydälle vanhan haitarimallisen paperikotelon vai miksi tuota kutsuisi? Vitriinit istuivat sinne hyvin. Terveisiä vaan Anu Penttiselle, että nämä ovat lempiesineitäni Iittalan valikoimasta, sillä niillä voi leikkiä palapeliä päivät pitkät.

6. Ei, se ei ole vieläkään valmis. Vanu on ostettu, mutta taustakangas puuttuu. Tilkkupeitto valmistunee sitten joskus.

7. Sirkuspellen vaatekaappi. Mietin naistenlehtien juttuja julkkisten vaatekaappista ja tyylistä, niissä on sitten esimerkkejä, kuinka voi matkia hienovaraisesti kyseistä pukeutumista. Jos sellainen tehtäisiin tästä vaaterekistä ja sen käyttäjästä siinä olisi varmaankin pukuvuokraamon puhelinnumero, "pelleimmät vaatteet eivät löydy kaupasta".

8. Uula Ulpukka on aina valmiina eteisessä hyökkäämään portaikkoon ja alakertaan. Yhtenä iltana N löysi Uulan nukkumasta saunan eteisestä pyykkien seasta. Kuumina päivinä kissaotukset päästetään viilentymään portaikkoon ja kellariin, siinä tulee samalla hyvää liikuntaa, kun ravaavat karvat pöllyten ylös ja alas.

9. Aurinkolasiparkissa näkyvät uusimmat kukkalasini, niissä näytän siltä, että minulla olisi kukkaisat kulmakarvat, tämä lisättäköön aiempaan sirkuspellen vaatetus-kohtaan.

10. Kierroksemme päättyy portaikkoon. Tänä kesänä takki ja sadetakki ja huivi ovat olleet yhtä tarpeellisia kuin hellehattu ja sandaalitkin. Vaihtelu on hyväksi.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Kurkkauksia



 



Alakerran ovelta katsellessa näkee vain ovia ja seinää vasten nojaavan mustan vanhan ikkunan, siitä tulee vitriinin lasi. N on vessassa pesemässä käsiään, ovi on auki. Kellarin ovi on auki. Romuhuoneen ovi on kiinni.
Eteinen = ovihuone.

Keittiön ovelta näkee keittiöön ja siinä seisoo kokin silmäterä, tv:stä tuttu vaaleanpunainen kokosuomileipoo-jääkaappi. Sellaista vaaleanpunaista olimme kytänneet jo kauan ja nyt se sattui sopivasti olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa, siitä ehkä lisää myöhemmin.

Ruokahuoneessa eli salongissa keskellä lattiaa on maalauksessa oleva keittiön ikkunan alle tuleva aputaso, lähes siis saareke, sillä sen voi rullata keskelle keittiötä, jos haluaa. Se on tehty yläkerran pikkukeittiön vanhasta alakaapista, joka säästettiin, ovet tulevat olemaan alkuperäisen väriset, siniset valkoisilla puuvetimillä, turkoosin perhostapetin kanssa hyvä pari ja tuon keltaisen oven kaverina hieno.

Keittiön nurkasta toista nurkkaa kohti näkee skafferin, ruokakomeron, jonka N rakensi, se on haukuttu lyttyyn ja siihen on ihastuttu, se on meidän unelmakaappimme, räjäyttäköön seuraava talon asukas sen sitten taivaan tuuliin, mutta meille se on täydellinen. Hetken kuvan ottamisen jälkeen voi skafferin ovessa nähdä hienon suodatinpussitelineen, jota N on menossa kiinnittämään kuvassa.

Sellaisia olivat arkiset havainnot alakerrasta. Ehkä elokuussa, ehkä syyskuussa, ehkä ennen tämän vuoden joulua saa jo uuniruokaa ja kutsua vieraita kahville.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Saapasjalan paluu







































Toisessa blogissa kerroinkin jo tietokoneen joutumisesta hoitotoimenpiteisiin ja pois luotamme. Salonki on ollut hiljaa. Nyt se virkistyy ja kesäistyy, sillä huomenna palaan kuvakimarani kanssa.

Kuvassa yöpöytäni uusi järjestys, kun Gretel vaihtoi strutsin kanssa paikkaa ja muutti ikkunalaudalta pois. Vaaleansininen pikkukaappi lähti astiakaapin päälle ja sieltä pikkuinen lasikaappi meni vinttiin. Yöpöydälle löytyi vanha kolmiosainen paperilaatikko vintistä, siihen sain sopimaan koruja.
Gretelkin sai oman korun, se saa pitää sitä niinä päivinä, kun en tarvitse sitä.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Maisematasanne












































































Niin ne aina varoittavat ne viisaat, että täytyy varoa mitä toivoo, kun se voi toteutua. Tervehtiä voitte nyt pöydällistä eloa viettävää saapasjalkaa, sillä on nimittäin nyt pöytä, ihan oikea, jonka ääressä on tuolejakin pari. Mikä mahdollisuus, mikä ilo ja mitkä maisemat!

Mietittiin viikonloppuna mitä uutta keksittäisiin, kun romuhuoneen siivoukselle pitäisi saada joku vähän innostava syy. Päätettiin laittaa sohva tauolle, kun ei siinä kukaan istu, eikä nuku ja se vie kyllä kamalasti tilaa ja imee ylleen kaikenlaista käsistä laskettavaa tavaraa.

Siivottiin rautasohvan osille tilaa ja aika paljon romuhuoneesta heitettiin roskaa poiskin, lähinnä turhia pahvilaatikoita. Kuunneltiin Elvistä ja Kerkko Koskista ja siinä se päivä menikin laittaessa tavaroita parempaan järjestykseen. Ensimmäinen iltapala pöydän ääressä tuntui ihmeelliseltä (kokeilkaapa itse olla pari vuotta retkellä, niin että joka kerta kun syöt, tippuu haarukasta salaattikastikkeinen tomaatinpala juuri sille mekolle, jonka tänä aamuna vaihdoit, siinä saattaa pöytää kaivata).

Trumpettijalkainen keltainen pöytä mahtui juuri sopivasti vähän ikkunalaudan alle, nyt seurana ikkunalaudalla istuu aina autoja laskeva kissa ja tulee sitä itsekin katseltua enemmän ikkunasta ulos.  Sängyn päähän saatiin mahtumaan pikkuinen kirjahylly, siitä kuva toisen blogin puolella.


keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Mitä tehdä puhelinkuville?








Kun tilasin kotikuvakirjan, silmiini pisti vihkonen, jota halusin testata. Se ei ollut ihan älyttömän kallis ja näytti kivalta. Siitä lähtien, kun olen kuvannut puhelimellakin olen miettinyt, mitä niille kuville tapahtuu, teettäminen paperikuviksi tuntuu jostain syystä hölmöltä. Viime viikolla tilattu retrokuvakirja (inhoan retro-sanaa) tuli postilaatikkoon ja olin iloisen yllättynyt, kuinka hyvälaatuisia kuvat olivat ja kuinka hauska kokonaisuudesta tuli, vahingossa kertomus joulusta vappuun.

Paperi on mukavan karheaa mattapaperia ja tämä tosiaan on tavallisen ruutuvihkon kokoa. Jos matkustaisin tekisin tämmöisen matkaseuralleni muistoksi, jos keräisin sieniä, tekisin sienikirjan itselleni. 

Tämän kuvakirjan kohdalla sivumäärä on vakio ja asettelumalleja sivuille on vähemmän, kuin muissa malleissa, mutta se ei oikeastaan haitannut. Tekstiäkin toki saa mukaan, minä en sitä kirjoittanut, kun ajatuksena oli vain koota kuvia kansiin ilman sen suurempaa teemaa ja selittelyä. Paperi tuntuu sellaiselta, että kynälläkin siihen voisi kirjoittaa jos haluaisi.

Tilasin kirjan siis Photoboxista, tämä ei ollut mainos, vaan ihan puhdas suositus kokemukseeni perustuen. Laita Instagram-kuvat ja muut puhelinkuvat talteen tai tee kaverille kiva lahja tai lapselle kuvakirja.

Oletko testannut puhelinkuvien tekemistä kuvatuotteiksi? Souvenirs-blogissa oli ainakin Printic-palvelusta juttua marraskuussa, oletko testannut sitä?

tiistai 13. toukokuuta 2014

Kuulua joukkoon

































Kun Maijja heitti haasteen, jossa suositeltiin viittä asiaa, luin innokkaasti myös muiden haastettujen suosituksia. Tajusin, että ne blogit, jotka Maijja oli aluksi haastanut ovatkin samaa, samaa sukua, samaa genreä ja sain saapasjalan salongille oman lajin.

Vaikka olen pyristellyt aina vastavirtaan ja halunnut olla erilainen nuori, koen kuitenkin tärkeäksi, että jossakin on joku huone, jossa on samansukuisia, niitä jotka eivät pidä hölmönä kuvaa minusta lautaspino käsissäni tai huokaile ääneen viidennentoista peräkkäisen kissa-aiheisen merkinnän jälkeen. Ne samanlaiset ovat kukin erilaisia, mutta niillä on tutkiva luonne, sellainen ilmaa nuuskuttava kiinnostunut katsomaan kiikareilla tai suurennuslasin läpi. Niillä on taju siitä omasta taiteesta, joka elää täällä blogilokeroissa, jota jokaisen lokeron taiteilija luo. Se taide kenties joissakin tapauksissa on tunnistettavaa tai sitten sen piirre on yllätyksellisyys.

Olin valokuvauskoulun jälkeen jumissa kauan. Ajattelin, että se kuva, jota pidän kauniina on väärä. Tiesin, että siksi juuri minusta ei koskaan tule oikeaa valokuvaajaa, sillä en taivu sellaiseen ajatteluun, jossa kuvassa on jokin totuus tai, että kuvasta tehdään väkisin muovia, muokkaamalla siitä toinen. Minun kaunis kuvani on ollut kotona maton rutussa, kotialbumissa tai pöydällä astian muodossa. Siinä kuvassa on joskus ihminen, joskus esine, ehkä maisema, joskus jotain muuta. Sen kuvan ei tarvitse olla kenenkään kuuluisan ottama, sen ei tarvitse voittaa kilpailuja, eikä sen tarvitse olla kiiltävä vedos ilman sormenjälkiä. Tämän tajuamisessa ja sen hyväksymisessä meni kauan.

En lue yhtään ruokablogia, enkä muotiblogia.Välillä yritän, mutta sitten en taas ymmärrä mitään ja palaan näiden omieni pariin. Puukenkä ja Räsymatto-blogi on ollut hyvä toinen työpiste, siellä on jokin raami jonka rajat tietää, siellä puhutaan kodista ja elämästä talossa, muut asiat jäävät tänne.

Sisarbloggaajia minulla on ollut alusta lähtien, niitä joiden kanssa blogi on vuoropuhelua sopimatta siitä etukäteen, niitä jotka tuntuvat ystäviltä jo ennen, kuin niitä tapaa ja tavatessa varsinkin. Ja kuinka mukavaa onkaan löytää lisää uusia blogeja, jotka sopivat omaan blogisuvun haaraan. Sanaa tai nimeä en sille oivallukselleni tiedä, mutta tärkeäksi koen, että

saan kuulua joukkoon.

Mitä sinä ajattelet lajeista, suvuista, lajityypeistä, roduista, joukoista, genreistä, lokeroista, tyyleistä, tavoista, miksi niitä nyt haluaakaan kutsua?





maanantai 5. toukokuuta 2014

Yllätyseläimet


































Vappuaattona sain hevosen kaupasta tuliaisiksi, yllätyin, koska olin sanonut, että olen jo iso, enkä tarvitse vappupalloa. Yllätysmies ei kuitenkaan koskaan jätä yllättämättä.

Vappupäivänä oli yllätysherkkujen päivä, ei hulinointia, mutta sopiva sokerihumala ja mukavat vieraat Serkku I ja Erakkomartta maan korvesta.

Perjantaina kissat ymmärsivät, etteivät ehkä olekaan maailman ainoita eläimiä, kun Voimariina, nakkikoirien kuningatar asteli sisään. Ensin toki kivuttuaan ihan itse jyrkät portaat, se on saavutus, kun on niin lyhyet jalat. Järkytyksestä on jo toivuttu ja Uulan mielestä nelijalkainen nakki ei ollutkaan niin pelottava, tyttökissat pysyttelivät visusti uunin päällä ja katselivat epäillen tapahtumia.

Voimis ei kuitenkaan matkannut tänne yksin, vaan samaa matkaa tulivat pienin A ja hänen vanhempansa. Meillä oli erityisen mukava päivä, ei mitään ihmeellistä, mutta siinä se päivä kuitenkin meni, syödessä hyvin, jutellessa ja kylmästä säästä huolimatta käveltiin vähän pihallakin.

Pihalle se aiemmin mainitsemani yllätysmies oli piilottanut yllätyssorsan, joka oli muuttanut värinsä sopivaksi meille. Kohta pihallakin on samanlainen eläinkattaus, kun täällä sisälläkin, omenapuussa sirkuttavat Ikean aurinkokennolinnut ja toisessa omenapuussa istuu valevaris.

Millaista vappua sinä vietit?


tiistai 29. huhtikuuta 2014

Tuhannen munakupin satu































Tapasimme kirpputorilla naisen, joka kertoi perineensä äitinsä tuhat munakuppia. Hän kertoi siitä, kuinka munakuppeja oli haettu matkankin takaa ja siinä tarinassa oli jotakin tavattoman lämmintä. Tai ehkä keräilijäluonteisen sydänalan saa väpättämään se, että maailmassa on muitakin samanlaisia, ollut aina.

Nyt minulla on yksi niistä tuhannesta, tuo Arabian, jossa on omenia, minusta tuntuu, että nyt minulla on pala sitä tarinaa, jonka nainen kertoi. Täytyy pitää varansa, että kokoelma pysyy alle sadan, ettei tarvitse perustaa museota tai Tuikkiksen munakuppisäätiötä.

Joskus tulee mieleeni, että jos esineellä olisi muisti ja kyky puhua, meillä olisi kyllä aika paljon pulinaa ja kälkätystä. Mitä kertoisivat matkastaan meille nuo Figgjon astiat, jotka ovat syntyneet Norjassa? Vanhat opetustaulutkin ovat varmaan nähneet kaikenlaista ja matkalaukut, niillä vasta olisikin kerrottavaa.

Minkä esineen tarinan sinä haluaisit kuulla?


torstai 17. huhtikuuta 2014

Tutkimukseni pöydän merkityksestä blogissa

































On olemassa muotiblogeja, terveysblogeja, äitiysblogeja, ruokablogeja, käsityöblogeja, elämäntapablogeja ja sitten on pöytäblogeja. Saapasjalan salonki haluaisi kuulua pöytäblogien aateliin, mutta sitä vaivaa pöydättömyys. 
Koska meillä ei ole nyt oikeaa pöytää asuintilanteen vuoksi, olen miettinyt miksi pöytä on hyvä ja kuinka usein se toistuukaan blogikuvastossa, ainakin sellaisissa blogeissa, joita minä seuraan. Oikealla pöydällä tarkoitan ruokapöytää, sitä jonka ääressä elämästä suuri osa tapahtuu. Tutkin kuva-arkistoani ja tulin huomanneeksi tiettyjä toistuvia pöytäasetelmia.



1. Pöydällä voi olla ruokaa. Yleensä ruoka on jonkinlaisessa astiassa ja on tutkimukseni mukaan yleisempää, että ruoka on jollakin tavalla herkullista myös ulkonäöltään. Harvemmin näkee kuvia ruskeista kastikkeista ja perunoista kertakäyttölautasella.

2. Pöydällä oleva ruoka voi myös olla menneessä aikamuodossa likaisina astioina. Tämä ei kuitenkaan tarkoita tiskiainemainosten likaisia lasagne-vuokia, vaan pieniä muruja lautasella ja kahvin jättämää rengasta kupin pohjalla.

3. Pöydällä on usein kukkia. Kukat ovat maljakossa, joko sellaiseksi suunnitellussa tai sitten maljakoksi ylennetyssä purkissa, kannussa tai jossakin muussa vettä sisällään pitävässä astiassa. Sopivia kukkia pöydälle valittaessa on vain mielikuvitus rajana. Jos kukkakauppa ei ole lähellä pöydällä olevassa maljakossa voi olla myös oksia tai muita metsän antimia. Kesällä pöytämaljakossa on luonnonkukkia. Tekokukkaa blogisti ei valitse, ellei sitten ole itse virkannut sitä.

4. Pöydällä voi myös olla elämää, kuten nainen tuolilla ja kissa tuolin alla. Koira voi myös haluta olla pöydällä, vaikka se ei saisi. Tämä ei ole tyypillinen blogikuvaston käsite, mutta kokeilkaa, välillä on hyvä mennä pöydälle esim. tanssimaan tai pöydän alle syömään, kuten minä tein lapsena.

Yhtään kuvaa avonaisesta lehdestä, kirjasta tai muistikirjasta pöydällä en löytänyt omista kuvistani, mutta se on myös yleinen pöytäblogin kuva-aihe. Tämä teksti on kirjoitettu kroonistuneessa pöytäikävässä, ehkä joskus luen tätä ja osaan arvostaa pöydällistä eloa.



maanantai 14. huhtikuuta 2014

Salongin suositukset



































Maijjan pyynnöstä suosittelen viittä.

1. Tutustu lintuihin. Vaikka tämä Suomi onkin tämmöinen maailman unohtunut pikkutasku, lentelee täällä silti ihan mielenkiintoista väkeä ja laulelee myös. Vähän kyllä flamingoa ja papukaijaa kaipaisin, mutta ei voi valittaa. Mieshenkilö teki löydön ja toi laulavan lintukirjan tuliaisiksi. Olemme niin analogisia, että meillä linnutkin laulavat äänilevyllä.

2. Onko sulla sellainen voileipägrilli? Ei se ole mikään turha kapistus ja jos sellaisen omistaa, sitä on hyvä käyttää. Laita tortillaletun väliin täytettä (maltillisesti) ja sitten laita lettu kahtia voileipägrillin väliin paistumaan, lupaan että on hyvää (tai riippuu tietenkin täytteistä). Tässä kuvan annoksessa on välissä juustoa, savulohta ja basilikaa ja tortilla on yrttiversio.

3. Laita lautanen seinälle. Se hieno vanha lautanen, jolta ei voi enää syödä ansaitsee päästä seinälle. Tai lapsuuden puurolautanen tai se kaikkein uusin, jota ei vielä raaski käyttää. Sellainen lautaspidike maksaa 1,50€ ja sitten on tietenkin se vaiva, että naulaat sille naulan ja ripustat seinälle. Kiviseinäpora onkin sitten jo toinen juttu.

4. Kirjoita kirje. On todennäköisempää saada postiluukusta jotakin mukavaa laskujen sekaan, jos ensin itse aloittaa. Jos lähettää joka viikko yhden kortin tai kirjeen, saattaa olla, että pelastaa jonkun päivän, josta oli vähällä tulla kamala. Kerran kuukaudessakin on aika paljon, se tekee 12 kirjettä tai korttia vuodessa. Antakaamme postintuojille töitä.

5. Palkitse itsesi. Tosiseikkahan on, että harvalla on hymytyttö tai hymypoika kirjahyllyssä tai jos joskus on ollutkin, on kipsi hyvin haurasta ja sisarukset usein kateellisia. Sitten on näitä, joilla patsaita on useampi, kuten on tuo, jonka kanssa asun. Minä olen palkinnut itseni hymyttömällä tytöllä, joka on asettunut hymypoikien väliin, siinä se kateus rapisee ja muuttuu ylpeydeksi.


Kertomaan omat viisi suositusta haastan:

Retroruusun Liisukka
Hattaralandian Jaana
Vuohenlinnan Karo-Liina

Suosittelen myös kurkkaamaan nuo blogit, jos ne eivät vielä ole tuttuja.